Futuristi, keksijä, puhuja, säveltäjä, kirjailija. Perttu Pölönen on monella tapaa poikkeuksellinen yksilö, mutta myös z-sukupolven ihanne. Monipuolinen lahjakkuus, jonka saavutukset suhteutettuna nuoreen ikään saavat ulkopuolisen hengästymään, on esikuva monelle nuorelle. Pertun uusi kirja Tulevaisuuden lukujärjestys on hänen manifestinsa tulevaisuusorientoituneen yhteiskunnan puolesta.
Kirja jakautuu 12 varsinaiseen kappaleeseen, jotka käsittelevät erilaisia tulevaisuuden kannalta oleellisia metataitoja tai geneerisiä taitoja. Taidot vaihtelevat yrittäjyydestä hyvinvointiin ja luovuudesta intohimoihin. Kaikki Pertun esittämät taidot ovat sellaisia, joita teknologian on hankala korvata. Digitalisaatio, robotisaatio, tekoäly ja asioiden internet tulevat mullistamaan nykyisen kaltaisen yhteiskuntarakenteen ja siinä samassa työelämän. Siksi monimutkaiset tunnetaidot ovat niitä, joita meidän tulisi oppia ja opettaa.
Pertulla on hyvä pointti. Miksi yläasteella pitäisi edelleen opetella tunnistamaan joonialaiset, doorialaiset ja korinttilaiset pylväät toisistaan, kun tärkeämpää olisi pystyä perustelemaan, mikä näistä on kaunein tai vaikuttavin. Ensimmäiseen kysymykseen on yksi vastaus, kun taas jälkimmäiseen vastaukseksi käy mikä vain kolmesta vaihtoehdosta. Valinta on vain osattava perustella.
Ammattikorkeakouluista on tullut nopeasti suosittu koulutuslaitos Suomessa ja ne ovat tarjonneet vaihtoehdon ammatilliseen korkeakoulutukseen teoriapainoitteisen yliopistolaitoksen rinnalle. Valitettavasti viime vuosikymmenen aikana harjoitettu koulutuspolitiikka on leikannut korkeakoulujen rahoitusta ja toimintoja on tehostettu. Ammattikorkeakouluissa yleissivistävä koulutus on jäänyt taka-alalle ja opinnot painottuvat oman alan substanssiosaamiseen ja korkeakoulusta on tullut tutkintoautomaatti, jonka tavoitteena on saada mahdollisimman moni opiskelija opiskeluputken läpi mahdollisimman nopeassa ajassa.
Ammattikorkeakouluissa onkin käytävä keskustelua siitä, miten ja millaisin taidoin ne varustavat opiskelijoita työelämää varten. Kun innovaatiotoiminta, yrittäjyysopinnot ja työelämäprojektit sanelevat korkeakoulutuksen ehtoja, tulisi miettiä, mikä rooli on taiteilla, kielillä ja kulttuurilla, joita on totuttu pitämään tuottamattomina ainakin lyhyellä aikajänteellä. Näitä luovuutta harjoittavia taitoja ei mielletä perinteisesti osaksi ammattikorkeaa, jossa tutkinto koostuu ”kovasta substanssista”, ammatillisesta korkeakoulusta, joka palvelee yrityselämää.
Mutta kuten Perttu toteaa kirjassaan, yhä suurempi osa ”kovasta substanssista” korvautuu teknologialla, joka hoitaa toiminnot paremmin kuin ihminen. Tällöin ne taidot, joita kone ei voi oppia, korostuvat entisestään. Pitäisikö nämä taidot sisällyttää myös ammattikorkeakouluun, jotta kun nyt valmistuvat nuoret vielä kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä ovat työelämässä, heillä on myös taitoja, joita ei voida korvata koneella.
Pertun kirjan lopussa on vielä yksi luku. Se on jälki-istunto ja sen aiheena on rakkaus. Rakkauden hän käsittää suvaitsevaisuutena, myötätuntona ja empatiana muita kohtaan. Se on viimeinen asia, jonka kone voi oppia ja sen takia meidän tulee vaalia sitä huolella. Mutta itse lisäisin vielä yhden luvun. Se olisi kestävä kehitys, sillä siihen kiteytyy kaikki, mitä edellä on mainittu. Kestävä kehitys ei ole ainoastaan kasvihuonekaasupäästöjen rajoittamista tai luonnon monimuotoisuudesta huolehtimista vaan se on myös kestävien taitojen opettamista jälkipolville niin, että he voivat rakentaa maailmaa, joka on parempi myös heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Kestävä kehitys on ylisukupolvista rakkautta!
Juuso
Agendana Maailma 